Anna minun rakastaa enemmän

Tätä kirjaa luin jostain syystä kauan. Aloitin sen ja unohdin välillä mökille. Siinä välissä luin Puhdistuksen ja palasin tähän. Sitten piti lukea välissä myös Oksasen uusin, koska se oli pikalaina kirjastosta. Sitten pääsin uppoutumaan tähän loppuun asti.

Ehkäpä Anna minun rakastaa enemmän pääsee myös kunnolla vauhtiin loppua kohden. Viimeisen sivun jälkeen oli kuitenkin se olo, että ihana kirja.

Kirjassa suomalaisesta Suvi Vaahterasta kasvaa maailmanluokan laulajatähti Summer Maple. Suvin elämää seurataan kahden hänen läheisensä silmin -entisen poikaystävän, Antti Salokosken, sekä Suvin äidin. Missään kohtaa ei oikeasti päästä itse Summer Maplen pään sisään ja aloinkin luettuani pohtia, mitä mahtoi itse tähti tuntea ja ajatella. Kirjan kantavia teemoja ovat luopuminen, omien haaveiden seuraaminen ja sukupolvien välinen ketju. Itkonen käsittelee näitä teemoja esimerkiksi kuvaamalla Antin suhdetta isäänsä, maankuuluun Sakari Salokoskeen, tai Suvin äidin parisuhdetta ja sitä, miten äiti kokee Suvin isän suhteen tyttäreensä. Jostain syystä Suvin äiti tuntuu hieman oman elämänsä sivuhahmolta -mitä hän on oikeasti tehnyt? Ihan kuin hän eläisi elämäänsä vain miehensä kautta, sen mitä tämä tekee työkseen ja miten pärjää elämässä.

Tämä on kirja, joka ehkä pitäisi lukea uudelleenkin. Se on täynnä yksityiskohtia ja välillä tajunnanvirtaa, josta saa kiinni vasta hetken hauduttelemalla. Siinä on kohtia, jotka koskettavat niin, että melkein saa kyyneleet silmiin. Tunnelma ja jokin hetki on onnistuttu kuvaamaan niin käsinkosketeltavasti, että melkein kuin itse olisi siinä sisällä. Kirjan loppuun on saatu myös yllätys, ja jo kirjan kuluessa unenomainen tunnelma saa joskus miettimään, mikä on totta ja mikä ei.

Pidin, ehdottomasti. Mitä enemmän tätä mietin, sen hienommalta kirja tuntuu.

Kun kyyhkyset katosivat

No nyt on vihdoin käsissä Sofi Oksasen uusin. Tässä kirja, jolle on ladattu odotuksia ja kirja, jota myydään kirjakaupoissa suurista keoista.

Vasta Puhdistuksen hiljattain lukeneena toki itselläkin on ennakko-odotus. Kirjaa avatessa miettii, miten tarina tällä kertaa kietoo lumoihinsa niin, ettei malttaisi lopettaa lukemista.

Lukiessa osoittautuu, että tämä Oksanen on raskaampi kuin edeltäjänsä, hitaampi ja kankeampi lukea. Takakannen mukaan kirja on tarina eräästä surullisesta avioliitosta, mutta mielestäni pelkästään avioliitto ei ole se, joka kirjan keskiössä on. Kyyhkysten ydintä on Viron historia miehittäjien käsissä ja ihmisten erilaiset valinnat, niin ihmissuhteissa, politiisessa toiminnassa kuin sukulaissuhteissakin yhteiskunnallisen myllerryksen vallitessa. Henkilöiden kautta käsitellään uskollisuutta ja uskottomuutta, sitä kenen puolella päättää olla missäkin tilanteessa, miten ihminen toimii, kun on pakko selviytyä. Kirja kokonaisuutena on kuin kuva päähenkilöistään, se rakentuu pienistä osasista, takaumista ja eri henkilöiden elämänvaiheista. Samoin päähenkilötkin rakentuvat pala kerrallaan ja kuva heistä täydentyy kirjan edetessä. Valhe on mukana voimakkaana elementtinä ja osaltaan tarina onkin kuvausta siitä, kuinka ihmiselämän voi rakentaa myös valheiden varaan. Tästä syystä miespäähenkilö ärsyttää ja turhauttaa -kuka hän on, miksi hän toimii niin kuin toimii, miksei hänestä saa kiinni. Jokainen muu henkilö on jotenkin enemmän lihaa ja verta, inhimillisempi ja helpommin lähestyttävä.

Ehkä juuri takaumiensa ja pirstaleisuutensa johdosta kirja tuntui ajoittain raskaalta seurata. Henkilöistä käytetään eri nimiä enkä ainakaan itse aina pysynyt perässä, kenestä on kyse. Oksanen myös kuvaa tarkasti historian yksityiskohtia ja poliittista toimintaa hämyisissä kabineteissa tai sijoittaa toistuvasti pitkiä kohtauksia samaan kahvilaan, mikä jotenkin himmentää varsinaista tarinan lumoa. Tuntuu, ettei tapahdu muuta kuin pölyisien vakoojien istuskelua sanomalehtiensä ja paperiensa takana.

Onhan kirja jälleen taidonnäyte, jossa tapahtumien ja ihmisten kudelmaa voi vain ihmetellä ja ihailla. Yhtä veto- ja lumovoimainen se ei silti ole kuin edeltäjänsä.

Kuinka tulla kirjailijaksi?

Ainakin yksi etappi matkalla kirjailijaksi on lukaista Claes Anderssonin lämminhenkinen opas luovasta kirjoittamisesta. Luova mieli - kirjoittamisen vimma ja vastus käsittelee monipuolisesti luovan kirjoittamisen tapahtumaa. 

Andersson nivoo yhteen omaa kehitystään kirjailijaksi, omia kirjallisia kokemuksiaan ja elämyksiään sekä käsittelee monia luovan kirjoittajan eteen tulevia kysymyksiä ja karikoita. Ei voi kuin hymyillä, kun lukee hänen kertomanaan, kuinka tärkeäksi voi jokin pienen askareen hoitaminen muodostua juuri silloin, kun pitäisi alkaa kirjoittaa. Tuttua jokaiselle kirjoittamista harrastavalle? 

Luova mieli on miellyttävää lukemista. Se ei ole vain opas, jossa kohta kohdalta esitellään, kuinka kirjoittaa. Se nostaa esiin asioita, joita jokainen kirjoittaja voi sitten pohtia ja käsitellä omalta kantiltaan. Kirjaa elävöittävät esimerkit Anderssonin omasta elämästä ja kokemuksista. Runoa hän käsittelee kirjassa useamman luvun verran. 

Tähän oppaaseen tulee todennäköisesti palattua uudelleenkin, ainakin silloin kun kirjoittamisen vastus on suurimmillaan. 

Puhdistus

Stalinin lehmien jälkeen on pakko tarttua myös Puhdistukseen, jonka tapahtumat pyörivät niin ikään Viron kiusallisessakin historiassa ja naisten elämänkohtaloissa.

Kirjan alussa Aliide Truun hiljaiselo Virolaisella maaseudulla katkeaa, kun hän löytää pihastaan pökertyneen ja ruhjeilla olevan nuoren Zaran. Tästä alkaa punoutua auki pitkä tarina, joka juontaa juurensa paljon kauemmas Aliiden omaan nuoruuteen ja Viron myrskyisiin vaiheisiin.

Kirjassa yhdistyvät loistavasti nykyhetki ja menneisyys, joita kuljetetaan eteenpäin rinnakkain. Yksi kerrallaan menneisyyden tapahtumat nivoutuvat nykyhetkeen. Kuka oikeastaan on Aliide Truu tai Zara, ja miten he ovat päätyneet samaan pöytään? Kirjan ytimenä on petos, henkilöiden tekemät päätökset ja tapahtumat, jotka ovat vaikuttaneet useiden ihmisten elämänkohtaloihin. Kirja kuvaa myös Viron historian tapahtumia, sotaa ja kommunismin nimissä tapahtunutta sortoa.  Oksanen kertoo monista varmasti vaietuista asioista -naisten kohtelusta ja hyväksikäytöstä yhteiskunnallisen epävakauden sivutuotteena.

Ja Oksanen kyllä osaa. Ei tätäkään kirjaa malta laskea käsistään, ennen kuin salaisuudet ovat paljastuneet. Kirjailija tuntee aiheensa hyvin ja kuvaa taitavasti historian tapahtumia ja sijoittaa henkilönsä osaksi niitä. Kirjan parasta antia on Aliide Truun tarina. Oksanen osaa asettua vanhan, elämää nähneen naisen nahkoihin ja kertoa, miten nuoresta Aliidesta on tullut vanha Aliide, mitä kaikkea väliin on mahtunut.

Kirjasta ei voi kertoa kauheasti pilaamatta lukijan iloa, jota ainakin itse tunsin kahlatessani tarinaa eteenpäin.

Krokotiilin keltaiset silmät

Tämä kirja ei voi olla osumatta silmiin kirjastossa tai kirjakaupassa räikeän värikkäiden kansiensa ansiosta. Värikästä on myös sisältö, kevyttä ja hauskaa kesälukemista tiiliskiven verran.

Pancol pyörittää vauhtiin kunnon ihmissuhdesopan -Josephine on hieman homssuinen, historiantutkijan töitä kotonaan tekevä kotirouva. Ankeaan ja värittömään arkeen kyllästyvä aviomies jättää hänet ja lähtee toisen naisen helmoihin. Ero käynnistää myllerryksen Josephinen päässä ja elämässä. Samaan keittoon keitetään Josephinen ja hänen menestyvän sisarensa Iriksen suhde sekä Iriksen oma kulissiavioliitto ja tietenkin runsas määrä naapureita, ystäviä, äitejä ja isiä ja lapsia.

Josephinen osalta kirja on tuhkimotarina -tarinan myötä hänestä kuoriutuu kaunis ja pystyvä nainen, jonka ympärillä muut ihmiset joutuvatkin arvioimaan omaa elämäänsä uudelleen.

Tarina imaisee kyllä mukaansa niin, että sivuja ahmii eteenpäin. Ehkä viehätys on siinä, että Pancol puskee päähenkilönsä vaikeuksien kautta voittoon tuttujen arkisten sattumusten saattelemana. Kukapa ei haaveilisi menestyksestä, paremmasta arjesta, rahahuolettomasta elämästä. Tarinaa tukee värikäs henkilögalleria, jossa monet hahmot ovat kärjistetysti lajityyppinsä edustajia -anoppi on hapan ja ikävä ihminen, kuivakka ja rahanahne hammastikku. Iris on menestyvän miehen vaimo, huoliteltu ja turhamainen, jolla on turhamaisia ystäviä, joiden kanssa käydä klubeilla ottamassa aurinkoa. Busineksissa menestynyt Marcel, äidin toinen aviomies, on lihava ja leppoisa, vaikka samalla raudanluja liikemies.

Jos kirjassa jokin ei kuulu joukkoon, on se sivujuonne, jossa mukaan tuodaan myös Englannin kuninkaallinen hovi. Tämä tuntuu jo hieman liian keinotekoiselta ja väkinäiseltä muuten kohtuullisen realistisissa juonenkäänteissä.

Sherlockin jäljillä

Graham Mooren "Kuolema Sherlock-seurassa" on kuin Holmes-dekkari, mutta täysin eri näkökulmasta kuin alkuperäiset tarinat Sherlockista.

Mooren kirjassa kulkevat käsi kädessä menneisyys ja nykyhetki, jotka kirjan edetessä kietoutuvat kekseliäällä tavalla entistä tiiviimmin yhteen. New Yorkissa vuonna 2010 kokoontuvan Sherlock-harrastajien seuran kokouksessa tapahtuu murha, joka juontaa juurensa kauan sitten kadonneeseen Arthur Conan Doylen päiväkirjaan ja sen etsintään. Murhaa alkaa selvittää seuran uusin jäsen, Harold White.

1900-luvulle sijoittuva tarina taas seuraa itsensä Conan Doylen vaiheita niiltä ajoilta, kun kadonnut päiväkirja on kirjoitettu. Conan Doyle on juuri tappanut vihaamansa Sherlock Holmesin ja astunut vaihteeksi itse salapoliisin saappaisiin ja sekaantunut murhatutkimukseen. Hänen apunaan häärii hyvä ystävä Bram Stoker.

Jo kirjan lähtökohta on ihailtavan kekseliäs. Moore yhdistää hienosti Arthur Conan Doylen ajan vanhan Lontoon ja nykyajan New Yorkin. Kirja on täysiverinen dekkari ja pitää lukijaansa uteliaisuudessa loppuun asti. Aluksi tuntuu kummalliselta, että päähenkilöinä seikkailevat todelliset, niinkin tunnetut  menneisyyden hahmot kuin Conan Doyle ja Stoker, mutta tarinan myötä he tuntuvat heräävän henkiin. Moore kuvailee kiinnostavasti ja tunnelmallisesti Sherlockin aikaista Lontoota ja elämänmenoa samalla kun tarjoilee hengästyttävän määrän yksityiskohtia ja tietoa Doylen kirjailijanurasta ja elämästä. Kirjassa onnistutaan yhdistämään sulavasti faktaa ja fiktiota dekkarin tarinan siitä kärsimättä. Lähinnä lukijassa herää lisämielenkiinto Sherlock-kirjallisuuteen ja ajatuksia siitä, mikä tarinassa on totta ja mikä ei.

Rakkaudesta polkupyörään

Robert Penniä voisi sanoa aktiivipyöräilijäksi. Hän on toimittaja, joka on polkenut pyörällään yli 40 maassa. Penn ei ole jämähtänyt pyöräilyssään yhteen lajiin, vaan on kokenut jos jonkinlaisia tapoja katsoa maailmaa ohjaustangon takaa ja erilaisia pyöriä ajaa.

Kirjassaan Penn on toteuttamassa unelmaansa -hankkimassa itselleen mittatilaustyönä tehtyä polkupyörää. Hän kiertelee ympäri maailmaa hankkimassa siihen parhaita mahdollisia osia. Samalla hän kertoo paljon pyörän historiasta ja monenlaisesta käsityötaidosta, jota pyörän kokoamiseen ja osien tekemiseen liittyy. Hän haastattelee alan parhaita ammattilaisia ja on päässyt kurkistamaan monien hyvin suljettujen ovien taakse siellä, missä osien valmistus tapahtuu. Kirjassa pohditaan sitä, ketkä olivatkaan ne ensimmäiset, jotka polkupyörän keksivät. Useampi maa haluaisi mielellään kunnian itselleen maailmaamullistavan keksinnön tekemisestä. Lukiessa tulee tutuksi monia pyörämaailmasta tunnettuja nimiä kuten Cinelli, Campagnolo, Gary Fisher ja monia muita. On hauska tietää, miten he ovat olleet mukana pyörän historiassa.

Tämän lukemisen jälkeen olisi mahdotonta kuvitellakaan, että ostaisi pyörän halpahallista. Kirja avaa hyvin laadukkaiden osien merkitystä pyöräilyssä -mitä tarkoittaa, kun jokin osa kestää koko eliniän, ja miten osa on valmistettu. Ehkäpä kirjassa kerrottu pyörän historia tuntuu alkuun hieman sekavalta, koska asiaa käsitellään useiden maiden kannalta ja tulee tunne, että samoihin asioihin palataan uudelleen. Parasta osuutta ovat kuvaukset eri osien hankkimisesta ja valmistuksesta sekä pyöräilypersoonien esittelyt.

"Jos olet tuntenut polkupyörän päällä pelkoa tai vapautta, jos olet paennut surumielisyyttä kahden pyörivän pyörän rytmiin, tuntenut toivon heräävän polkiessasi mäen päälle ponnistuksen hikikarpalot otsallasi, miettinyt kiitäessäsi tuulen lailla mäkeä alas, onko maailma pysähtynyt paikalleen, ja jos olet koskaan, edes kerran, istunut satulassa sydän ilosta laulaen ja tuntenut jumalallisen kosketuksen, silloin jaamme jotain perustavanlaatuista. Tunnemme rakkautemme polkupyörään."

Sofi Oksanen: Stalinin lehmät

Jostain syystä olen melkein vältellyt Sofi Oksasta, nimi on välillä tullut melkein korvista ulos, kun kirjailija on paistatellut jos minkälaisessa julkisuudessa. Hänen kirjoistaan minulla ei ole ollut oikein minkäänlaista ennakkokäsitystä, toki oli myönnettävä, että kyllähän niiden täytyy hyviä olla, kun niin paljon ihmisiä on niitä lukenut ja kehunut. Nyt vihdoin tartuin ensimmäiseen Oksaseeni. 

Stalinin lehmät on kertomus virolais-suomalaisesta Annasta, jonka äiti on suomalaisen rakennusmiehen naituaan päätynyt asumaan sysisuomalaiseen pikkukaupunkiin metsän keskelle. Kirjassa vuorottelevat Annan ja äidin nykyhetkestä kertovat osuudet ja Annan äidin, Katariinan, vanhempien ja isovanhempien tarina. Välillä ollaan 70-luvulla, kun Viru-hotellia rakennetaan ja Katariina tapaa ensimmäisen suomalaisensa, sitten käydään 40-, 50- ja 60-luvuilla, jolloin ihmisiä kyyditettiin kodeistaan Siperiaan, kun miehiä piileskeli metsissä ja heille jätettiin ruokaa haettavaksi pihakaivosta. Taloja tyhjeni ihmisistä, ja jäljelle jääneitä tavaroita käytiin hakemassa milloin kenenkin kaapeista. Kirjeiden lähettäminen, tavaran vieminen rajojen ulkopuolelle ja puhelimessa puhuminen olivat omia taiteen lajejaan -joku oli aina väijymässä ja urkkimassa tietoja, kirjeet harvoin päätyivät lukemattomina vastaanottajilleen. 

Kirja on mielenkiintoinen kuvaus Viron lähihistoriasta, neuvosto-virosta ja siitä mitä on olla Soome preili, joka matkaa Georg Otsilla Tallinnaan hienoine import-vaatteineen. Oksanen kuvaa mehukkaasti aikaa, kun sukkahousuilla ja verryttelypuvulla saattoi ostaa mitä vain ja erilainen tavaralla keplottelu oli olennainen osa ihmisten elämää. Stalinin lehmät on myös kuvaus syömishäiriöstä. Anna, joka elää vanhempiensa historian takia melkoisessa henkisessä paineessa, on syömishäiriön ammattilainen. Sen hän osaa, oksentaa taitavasti ja kauniisti, syödä niin että tietää miten ruoan saa ulos vatsasta. Ehkä Anna pakenee elämänsä kipeitä asioita ja vaikeita kysymyksiä bulimareksiaansa, myöhemmin hän ei taida enää osata elää muuten. Omaa vatsaa kourii lukiessa Annan elämästä ja touhuista, lääkkeiden ja viinanhuuruisista päivistä ja niiden kanssa vuorottelevista ahmimissessioista. Kirjan keskivaiheilla olin varma, että Anna ehtisi kuolla kirjan aikana. 

Stalinin lehmät kyllä oli herkkua lukijalle. Siinä on kohtia, jotka lukee useampaan kertaan, kun joku ilmaus on vain niin osuva. Kirja on loistava ajankuvaus neuvosto-viron vuosista ja virolaisten, etenkin naisten, elämästä sekä siinä sivussa suomalaisten ja venäläistenkin. Se on kaikkea muuta kuin puisevia vuosilukuja ja kuivaa kuvausta historiasta, se on värikästä ja ihon alle menevää kertomusta todellisilta tuntuvien ihmisten näkökulmasta. 

Ammattina kotirouva

Kreetta Onkelin Kotirouva on kauhutarina. Sirre, entinen taiteilija, pelastaa kadulta tytön kotiinsa ja päätyy naimisiin tytön isän, Assarin kanssa. Hänestä tulee äiti ja kotirouva. Sirre ottaa ammattinsa tosissaan -tekee ruokaa, pyykkää ja viikkaa. On aina saattamassa tytärtä kouluun ja vastassa.

Perheen elämästä lukeminen ahdistaa, on ärsyttävää kun Sirre ei tee mitään. Assar on kauhea mies jonka henkistä väkivaltaa Sirre vain kestää. Jokainen päähenkilöistä on jollain tavalla vastenmielinen. Heidän perheensä on kuin musta aukko keskellä vaurasta kantakaupunkia, pimeä todellisuus josta kaikki happi imeytyy pois.

En erityisemmin pitänyt kirjasta, vaikka ajattelin sen teemojen koskettavan itseäni. Jotenkin kaikki oli liian överiä, liian töksähtelevää. Onkeli kirjoittaa lyhyellä lauseella, käyttää pitkiä listoja tajunnan virtaa. Jotenkin kirjan lukeminen tahmaa. Lukija tuskastuu henkilöiden elämään ja ehkä odottaa käännekohtaa. Mutta ei Sirre pääse pois.

Nyrkkeilijän sydän

Eva Wahlströmin Homma hanskassa oli viikonlopun ahmaisu. Hän kuvaa suorasanaisesti ja sydämellisesti elämäänsä ja tietään ammattilaisnyrkkeilijäksi.

Kirja alkaa lapsuusmuistoista eikä voi olla hymyilemättä lukiessaan, millainen rämäpää Wahlström on jo pikkulapsena ollut. Hyvälle mielelle tulee myös lukiessaan Evan perheestä, suhteesta isään ja äitiin ja sisaruksiin. Perhe kulkee kirjassa mukana alusta loppuun, vanhemmat ovat olleet tärkeä taustatuki nyrkkeilijän uralla.

Ennen kaikkea kirjassa kuvataan kaikkea sitä, mitä huipulle pääsemiseen vaaditaan -mitä tarkoittaa se, että omistaa nyrkkeilijän sydämen. Heikot ja mukavuudenhaluiset älkööt vaivautuko, nyrkkeilijän pitää sietää kirjaimellisesti verta, hikeä ja kyyneleitä, tuskaa. Ei saa luovuttaa, vaikka olosuhteet olisivat minkälaiset. Pitää pystyä käsittelemään ja sietämään pelkoa ja nousemaan kehään siitä huolimatta. Wahlström antaa myös jonkunlaisen kuvan siitä, millaista on olla naisnyrkkeilijä ja millainen tilanne nyrkkeilyllä ylipäätään oli Suomessa tuolloin.

Se, että urheilija kirjoittaa itsestään, tuntuu jossakin kohdin hieman omahyväiseltä, mutta toisaalta, huipulle päästäkseen on oltava itsekäs ja ajateltava paljon itseään, oltava jatkuvasti itsensä kanssa. Ja kyllä Wahlström kirjoittaa myös rohkeasti elämänsä kipeistä asioista eikä silottele tai hienostele.

Nyttemmin kirjaan saisi useamman luvun lisää Evan uran jatkosta. Kyllä tälle kirjalle paikka on, suomalaisista naisnyrkkeilijöistä tai -nyrkkeilystä ei ole paljon kirjoitettu. Lukeminen kiinnostaa varmasti ainakin urheilusta kiinnostuneita. Kyllä Eva on hyvä esimerkki sitkeydestä ja omiin unelmiin uskomisesta.

Sukellus Hollywoodiin

William J. Mannin elämäkertateos Elizabeth Taylor -Hollywoodin kuningatar on todellinen sukellus vanhaan kunnon Hollywoodiin.

Jo kannesta alkaen kirja on kuin kuninkaallinen -tyylikäs ja kiinnostava, voisiko kansikuvassa olla enää enemmän glamouria?  Elizabeth Taylor on filmitähti, jonka kaikki tietävät -itseni ikäiselle hän ei enää edusta näyttelijää, joka olisi tuttu Tennispalatsista, vaan lehtien otsikoista. Hän on se nainen, jolla on riittänyt miehiä, kohua, skandaalia ja kaikenlaista julkisuutta. Hän on se nainen, joka seurapiiripalstojen kuvissa on näyttänyt parhaat päivänsä nähneeltä julkkikselta.

Elämäkerta antaa Elizabethista huomattavasti laajemman kuvan, eikä tyydy pelkästään käymään läpi tähden elämää elokuva ja tapahtuma kerrallaan. Kirja käsittelee mielenkiintoisella tavalla Hollywood-kulttuuria ja elokuvatähteyttä. Siinä kuvataan elokuviin liittyvän markkinoinnin ja viestinnän muutosta studioiden pr-osastoista ja kiiltävistä promokuvista siihen, että tähdet itse ruokkivat mainettaan lehdissä ja televisiossa. Elizabeth Taylor ei vielä elänyt sitä aikaa, kun sosiaalinen media ja internet hallitsivat ihmisten elämää, eikä nykyään enää tunnu syntyvän samankaltaisia tähtiä, vaan massaa on enemmän ja tähdet syttyvät ja sammuvat nopeampaan tahtiin. Kirja on myös kuvausta vanhojen arvojen ja vaatimusten löystymisestä ja muuttumisesta -ketä enää kiinnostavat rikkoutuneet avioliitot, homot tai huumeet -maailma on täynnä erilaisia kohuja milloin mistäkin. Omana kulta-aikanaan Elizabeth itse oli kohu, tekipä hän sitten mitä tahansa.

Kirjassa käydään läpi Taylorin suurimpien menestyselokuvien tekoa ja taustoja ja hänen suhdettaan näyttelemiseen. Toki suuren osan kirjassa saavat myös tunnetut, lukuisat avioliitot, joista annetaan varsin karulta tuntuvaa kuvausta pelkkinä studiojärjestelmän tuotteina. Kirja on viehättävä sekoitus Hollywoodin glamouria ja todellisuutta, kirja ei tähteä kaunistele, muttei myöskään lyttää. William J. Mann piirtää uskottavan ja laajaan lähdeaineistoon perustuvan kuvan elokuvamaailman tähdestä, naisesta joka omista lähtökohdistaan eli niin kuin halusi tinkimättä toiveistaan eikä häpeillyt olla sitä mitä oli.

Kirja kannattaa lukea, vaikkei mikään Taylor-fani olisikaan, sillä se tarjoaa laajemman näkökulman elokuvatähteyden olemukseen kuin pelkkä elämän kronologinen kuvaus. Kirjassa vaihtelevat sopivaan tahtiin selostavat, enemmän elokuvan tekoa käsittelevät ja Elizabethin henkilökohtaista elämää kuvaavat osiot. Lukija ei häiriinny lainkaan siitä, että joka asiaa ei käsitellä yhtä tarkkaan ja toisia taas tarkemmin. Jokainen luku tuntuu tarkentavan kuvaa Taylorista ja ajasta, jossa hän vaikutti.

Heräteostos

Huoltoaseman Kirjapörssistä tarttui tänään mukaan Eva Wahlströmin "Homma hanskassa". Olen lukenut Veikkaajasta Evan kolumneja ja kiinnostaa, miten ja millaisen kirjan hän on kirjoittanut. Toki innokkaana urheilijana, harrastajana tosin, houkutteli lukea myös treenaamisesta ja mitä sen takana on. Pieni ennakkoasenne kyllä on - nojaako kirja enimmäkseen Wahlströmin kieltämättä valovoimaiseen persoonaan ja jonkinlaiseen julkkisstatukseen vai löytyykö oikeita kirjallisia ansioita?

Iltasatuilua

Nyt on pikkumies valikoinut monena iltana saduksi Tatun ja Patun seikkailuja. Näitä Aino Havukaisen ja Sami Toivosen kirjoittamia ja kuvittamia tarinoita on ilo aikuisenkin lukea -mielikuvitukselliset tarinat hauskoine yksityiskohtineen yllättävät ja hymyilyttävät. Henkilöhahmot ovat mainioita, kirjoissa seikkailevat Hyperkybermies, Mittamies, Aktiivipoika, A.T. Lantti ja Styrox Box. Monet yksityiskohdat on poimittu arjen pikku asioista, jotka ovat useimmille tuttuja ja ne on sijoitettu kekseliääksi osaksi tarinaa tai kuvitusta.

Kuvitus on näissä kirjoissa aivan oma tarinansa, lapsi viihtyisi jokaisella sivulla pitkään tutkimassa runsasta määrää yksityiskohtia. Lukemista on sopivasti, usein yksi luku on sopivan pituinen iltasaduksi. Kieli on niin ikään mielikuvituksekkaan värikästä ja se vilisee toinen toistaan hauskempia uussanoja, jotka lastakin naurattavat. Kirjaa lukiessa on helppo eläytyä seikkailun tunnelmaan.

Lukija- ja kirjoittajaelämää vol 1

Lapsuus

Lapsuudenperheessäni luettiin paljon. Äidillä ja isällä oli jatkuvasti jokin kirja kesken, etenkin äidin päivärutiineihin lukeminen kuului erottamattomasti. On todella vaikeaa muistaa iltaa, jota äiti ei olisi päättänyt lukemalla hiljaisessa kodissa iltakahvia keitellen.

Lukemaan opin nelivuotiaana, muistelen, että monen kotona käyneen sukulaisen kanssa opeteltiin tavaamista ja sanojen kirjoittamista. Tarkkoja muistikuvia, mitä varhaislapsuudessa luin tai minulle luettiin, ei ole. Sen muistan, että äiti ei pitänyt sarjakuvien lukemisesta -meille tuli Aku Ankka, ja oli aina vaarin tehtävä lukea niitä ääneen. Kirjastossa käytiin säännöllisesti ja sieltä sai kyllä lainata niin paljon kuin halusi.

Kouluajat

Ala-asteen lukemis- ja kirjoittamismuistojakin joutuu kaivelemaan muistista hieman vaivalloisesti. Ensimmäinen koulussa luettu romaani on jotenkin painunut mieleen -Leena Erkkilän Salakielileikki. Senkin muistan, miten hienolta "oikean kirjan" lukeminen tuntui, kun opettaja kirjan erikseen antoi tehtäväksi minulle, joka jo osasin lukea. Ala-asteella taidettiin myös lukea paljon yhdessä, minusta oli tuskastuttavaa seurata lukemista, joka eteni hitaasti jokaisen tavatessa vuorollaan ääneen. Aineiden kirjoittaminen oli aina kivaa ja pärjäsin siinä hyvin. Välillä kirjoittaminen meni kilpavarusteluksi luokan innokkaiden kirjoittajien välillä ja oli hämmästelyn ja kadehdinnan aihe, jos joku oli kirjottanut yli vihkon mittaisen tarinan. Muistelen, että hyviä aineita tai pätkiä niistä luettiin ääneen luokassa. Ala-asteen lukemistoon kuuluivat ainakin Astrid Lindgrenin Veljeni Leijonamieli ja Mio, poikani Mio. Ne voisin vielä nykypäivänäkin lukea uudelleen, ja kun lapsi on kasvanut sopivaan ikään, odotan, että pääsen niitä lukemaan yhdessä hänen kanssaan.

Ala-asteikäisinä toimittettiin myös kavereiden kanssa lehtiä. Oli Kuukauden pärinät ja Patarumpu. Äidin töissä niitä taidettiin monistaa muutamia kappaleita ja myydä mummoille. Sisältö oli kyllä ihan oikean lehden omaista -oli juttuja, tehtäviä ja kuvia. Äidin arkistoissa lehtiä varmasti vielä on tallessa. Olin myös ahkera kirjeiden kirjoittaja. Minulla oli kymmeniä kirjekavereita ympäri Suomea ja kotona oma "postilaatikko", johon minun postini piti laittaa. Sellaiset kirjekaverit olivat parhaita, jotka kirjoittivat pitkiä ja ihania kirjeitä. Kirjeissä kerrottiin tapahtumista pikkutyttöjen elämässä, pisimmissä kirjeissä taidettiin sitten kuvailla tarkemmin jotakin sattumuksia tai omia tunteita. Tapana oli myös vaihtaa kuvia, tarroja tai kiiltokuvia kirjeitse. Silloin koulukuville oli paljon käyttöä, kun passikuvia läheteltiin kirjeiden mukana.

Yläasteelta on ehkä vähiten luku- ja kirjoitusmuistoja. Silloin taidettiin lukea yhteisesti Tuntematon sotilas ja Seitsemän veljestä. Tuntemattoman olin jo itse lukenut aiemmin muutamaankin kertaan ja koulussa lukeminen tuntui lyttäävän sitä vaikutusta, jonka olin itse saanut kirjasta. Ärsytti, kun muut eivät tajunneet kirjan hienoutta tai kiinnostuneet siitä samoin kuin itse. No, Seitsemästä veljeksestä en itsekään ollut  kovin innostunut, enkä tähänkään päivään mennessä ole sitä kannesta kanteen lukenut.

Lukiossa kaikki kirjoittaminen tuntui tähtäävän ylioppilaskirjoituksiin. Esseetyyppistä kirjoittamista tehtiin paljon, äidinkielen tunneilla kirjoitettiin aineistoaineita ja novellianalyysiä. Harmittaa, miten vähän muistaa noista ajoista. Kyllä silloin on varmasti luettu joitakin klassikoita, Albert Camus'n sivullinen on myös jäänyt mieleen. Edelleen pärjäsin äidinkielessä hyvin ja pidin kirjoittamisesta. Meillä oli aineestaan valtavan innostunut opettaja, joka varmaan osaltaan auttoi pitämään intoa yllä. Täytyypä tehdä kyselykierrosta kavereille, jos sieltä nousisi esiin joitakin erityisiä kirjallisia muistoja. Kaverieni keskuudessa lukeminen ja kirjoittaminen ei ollut mitenkään tavatonta, kaikki lukivat ainakin jonkun verran.

Kouluaikoina tuli varmasti luettua läpi jokaisen nuoren peruskirjallisuutta. Nuorempana Viisikot, Seikkailu-sarja, Neiti Etsivät, Nummelan ponitalli-kirjat ja iän kartuessa dekkarikirjallisuutta. Agatha Christie tuntui jo hyvinkin aikuisen lukemiselta. Muistan ikuisesti kirjastosta lainatun Kymmenen pientä neekeripoikaa, jonka kansilehdelle joku oli keksinyt kirjoittaa, kuka on murhaaja.

Kirjailijamuki

Matkan varrelta mukaan tarttui haaveiden muki. Tässä höyryää aamukahvi kun luen tai kirjoitan:)

Viimeksi luettua: Antaumuksella keskeneräinen

Maria Peuran työpäiväkirjasta syntynyt Antaumuksella keskeneräinen  osui ensimmäistä kertaa silmiini jossakin lehtijutussa ja siltä seisomalta laitoin kirjan tilaukseen kirjastosta. Kirjoittamisesta haaveilevana olen aina uteliaana lukenut kirjailijan arjesta ja työstä kertovia kirjoja -miten joku sen tekee, että syntyy tarina, henkilöhahmot, kohtaukset, sanat ja lauseet. 

Antaumuksella keskeneräinen osuu ja uppoaa. Ahmin kirjan yhden viikonlopun aikana ja tunsin, että Peura on osannut pukea sanoiksi monia ajatuksia, joita itse olen pitkään miettinyt. Hän pohdiskelee tarkkaan sitä, miten kirjailija ammentaa tarinoihin omasta elämästä, tunnetiloista ja kaikesta koetusta. Oli mielenkiintoista lukea, kuinka fiktio syntyy faktoista, siitä mitä itselle tai jollekin on tapahtunut. Miten henkilöhahmot saavat taustansa ja tarinansa jonkun elämästä elämästä. On myös kiinnostavaa lukea kirjailijan työtavoista -miten aikatauluttaa työpäivä ja mitkä asiat vaikuttavat työskentelyyn. Mielessäni aloin heti miettiä, miten itse tahtoisin kirjailijana työskennellä ja miten yhdistäisin arjen pyörittämisen kirjailijan työhön. 

Parasta kirjassa oli mielestäni pohdinta siitä, mitä lukeminen ja kirjoittaminen on ja mikä estää ihmistä kirjoittamasta. Peura käy läpi omaa elämäänsä niin kirjalliselta kuin arkiseltakin kannalta, hän kertoo lapsuudenperheestään, syömishäiriöstään, koulunkäynnistä ja elämästään yksinhuoltavana opiskelijana. Hän pohtii paljon häpeää ja sen kohtaamista ja itsesensuuria joka on esteenä kirjoittamiselle. 

Kirja on tyyliltään päiväkirja, jossa kulkee koko ajan mukana Peuran romaanin "Vedenaliset" kirjoittaminen. Minusta Peura onnistuu todella mielenkiintoisella tavalla kuvaamaan sitä prosessia, jolla kirja syntyy sekä kirjailijan sisäistä maailmaa. Samalla heti kiinnostuin hänen tuotannostaan ja lisäsin ainakin Vedenaliset luettavien listalle. Antaumuksella keskeneräinen on varmasti suosittelun arvoinen kirja kaikille kirjoittamisesta kiinnostuneille, paljon lukeville tai jo enemmän kirjoittaneille. 

Täydellinen aloitus

Miten perfektionisti aloittaa bloggaamisen? Miettimällä jopa vuosia sopivaa aihetta, unohtaen joskus koko asian. Pohtimalla täydellistä aloitusta, otsikkoa, ensimmäistä lausetta. Hän kasvattaa kynnyksen aloittamiseen niin korkeaksi, ettei bloggaamisesta tule mitään. Melkein. Kunnes hän päättää uskaltaa, onhan hänellä hyvä aihe -kirjat.

Kirjoitan tässä blogissani lukemisesta, kirjoista ja kirjoittamisesta. Koska kirjoja ja tarinoita ei olisi ilman elettyä elämää, pidätän oikeuden kertoa myös siitä, sikäli kun se tuntuu kuuluvan asiaan. Jatkossa blogi saa toimia myös kirjoitusharrastuksen ja -harjoitusten apuvälineenä.