Anna minun rakastaa enemmän

Tätä kirjaa luin jostain syystä kauan. Aloitin sen ja unohdin välillä mökille. Siinä välissä luin Puhdistuksen ja palasin tähän. Sitten piti lukea välissä myös Oksasen uusin, koska se oli pikalaina kirjastosta. Sitten pääsin uppoutumaan tähän loppuun asti.

Ehkäpä Anna minun rakastaa enemmän pääsee myös kunnolla vauhtiin loppua kohden. Viimeisen sivun jälkeen oli kuitenkin se olo, että ihana kirja.

Kirjassa suomalaisesta Suvi Vaahterasta kasvaa maailmanluokan laulajatähti Summer Maple. Suvin elämää seurataan kahden hänen läheisensä silmin -entisen poikaystävän, Antti Salokosken, sekä Suvin äidin. Missään kohtaa ei oikeasti päästä itse Summer Maplen pään sisään ja aloinkin luettuani pohtia, mitä mahtoi itse tähti tuntea ja ajatella. Kirjan kantavia teemoja ovat luopuminen, omien haaveiden seuraaminen ja sukupolvien välinen ketju. Itkonen käsittelee näitä teemoja esimerkiksi kuvaamalla Antin suhdetta isäänsä, maankuuluun Sakari Salokoskeen, tai Suvin äidin parisuhdetta ja sitä, miten äiti kokee Suvin isän suhteen tyttäreensä. Jostain syystä Suvin äiti tuntuu hieman oman elämänsä sivuhahmolta -mitä hän on oikeasti tehnyt? Ihan kuin hän eläisi elämäänsä vain miehensä kautta, sen mitä tämä tekee työkseen ja miten pärjää elämässä.

Tämä on kirja, joka ehkä pitäisi lukea uudelleenkin. Se on täynnä yksityiskohtia ja välillä tajunnanvirtaa, josta saa kiinni vasta hetken hauduttelemalla. Siinä on kohtia, jotka koskettavat niin, että melkein saa kyyneleet silmiin. Tunnelma ja jokin hetki on onnistuttu kuvaamaan niin käsinkosketeltavasti, että melkein kuin itse olisi siinä sisällä. Kirjan loppuun on saatu myös yllätys, ja jo kirjan kuluessa unenomainen tunnelma saa joskus miettimään, mikä on totta ja mikä ei.

Pidin, ehdottomasti. Mitä enemmän tätä mietin, sen hienommalta kirja tuntuu.

Kun kyyhkyset katosivat

No nyt on vihdoin käsissä Sofi Oksasen uusin. Tässä kirja, jolle on ladattu odotuksia ja kirja, jota myydään kirjakaupoissa suurista keoista.

Vasta Puhdistuksen hiljattain lukeneena toki itselläkin on ennakko-odotus. Kirjaa avatessa miettii, miten tarina tällä kertaa kietoo lumoihinsa niin, ettei malttaisi lopettaa lukemista.

Lukiessa osoittautuu, että tämä Oksanen on raskaampi kuin edeltäjänsä, hitaampi ja kankeampi lukea. Takakannen mukaan kirja on tarina eräästä surullisesta avioliitosta, mutta mielestäni pelkästään avioliitto ei ole se, joka kirjan keskiössä on. Kyyhkysten ydintä on Viron historia miehittäjien käsissä ja ihmisten erilaiset valinnat, niin ihmissuhteissa, politiisessa toiminnassa kuin sukulaissuhteissakin yhteiskunnallisen myllerryksen vallitessa. Henkilöiden kautta käsitellään uskollisuutta ja uskottomuutta, sitä kenen puolella päättää olla missäkin tilanteessa, miten ihminen toimii, kun on pakko selviytyä. Kirja kokonaisuutena on kuin kuva päähenkilöistään, se rakentuu pienistä osasista, takaumista ja eri henkilöiden elämänvaiheista. Samoin päähenkilötkin rakentuvat pala kerrallaan ja kuva heistä täydentyy kirjan edetessä. Valhe on mukana voimakkaana elementtinä ja osaltaan tarina onkin kuvausta siitä, kuinka ihmiselämän voi rakentaa myös valheiden varaan. Tästä syystä miespäähenkilö ärsyttää ja turhauttaa -kuka hän on, miksi hän toimii niin kuin toimii, miksei hänestä saa kiinni. Jokainen muu henkilö on jotenkin enemmän lihaa ja verta, inhimillisempi ja helpommin lähestyttävä.

Ehkä juuri takaumiensa ja pirstaleisuutensa johdosta kirja tuntui ajoittain raskaalta seurata. Henkilöistä käytetään eri nimiä enkä ainakaan itse aina pysynyt perässä, kenestä on kyse. Oksanen myös kuvaa tarkasti historian yksityiskohtia ja poliittista toimintaa hämyisissä kabineteissa tai sijoittaa toistuvasti pitkiä kohtauksia samaan kahvilaan, mikä jotenkin himmentää varsinaista tarinan lumoa. Tuntuu, ettei tapahdu muuta kuin pölyisien vakoojien istuskelua sanomalehtiensä ja paperiensa takana.

Onhan kirja jälleen taidonnäyte, jossa tapahtumien ja ihmisten kudelmaa voi vain ihmetellä ja ihailla. Yhtä veto- ja lumovoimainen se ei silti ole kuin edeltäjänsä.

Kuinka tulla kirjailijaksi?

Ainakin yksi etappi matkalla kirjailijaksi on lukaista Claes Anderssonin lämminhenkinen opas luovasta kirjoittamisesta. Luova mieli - kirjoittamisen vimma ja vastus käsittelee monipuolisesti luovan kirjoittamisen tapahtumaa. 

Andersson nivoo yhteen omaa kehitystään kirjailijaksi, omia kirjallisia kokemuksiaan ja elämyksiään sekä käsittelee monia luovan kirjoittajan eteen tulevia kysymyksiä ja karikoita. Ei voi kuin hymyillä, kun lukee hänen kertomanaan, kuinka tärkeäksi voi jokin pienen askareen hoitaminen muodostua juuri silloin, kun pitäisi alkaa kirjoittaa. Tuttua jokaiselle kirjoittamista harrastavalle? 

Luova mieli on miellyttävää lukemista. Se ei ole vain opas, jossa kohta kohdalta esitellään, kuinka kirjoittaa. Se nostaa esiin asioita, joita jokainen kirjoittaja voi sitten pohtia ja käsitellä omalta kantiltaan. Kirjaa elävöittävät esimerkit Anderssonin omasta elämästä ja kokemuksista. Runoa hän käsittelee kirjassa useamman luvun verran. 

Tähän oppaaseen tulee todennäköisesti palattua uudelleenkin, ainakin silloin kun kirjoittamisen vastus on suurimmillaan.