Jukka Salminen: Polkupyörällä maailman ympäri

Nimensä mukaisesti kirja kertoo Jukka Salmisen käsittämättömältä tuntuvasta matkasta viiden maanosan halki ja maailman ympäri.

Salminen lähti matkalle parikymppisenä, vain kesätyörahat mukanaan, toki kestävyysurheilua pitkään harrastaneena, mutta vailla pyöräilymatkailu- tai ylipäätään ulkomaanmatkailukokemusta. Matka syntyi jonkinlaisesta tarpeesta selvittää itselleen mitä elämältään haluaisi ja mitä ei. Salminen oli kärisinyt pitkään lamaavasta unettomuudesta, jonka takia työt, opiskelut ja elämä ylipäätään oli vaikeutunut. Näillä eväillä Salminen polki ensin halki Australian ja Kaakkois-Aasian, sitten Afrikan ja Pohjois-Amerikan. Matkansa Salminen on saanut rahoitettua hankkimalla vähitellen itselleen tukijoita niin yrityksistä kuin yksityisistäkin, lisäksi hän on saanut tuloja kirjoittamalla pyöräilystään juttuja lehtiin ja blogia pitämällä.

Kirja on toteutettu Salmisen matkalla kirjoittamien tekstien pohjalta ja siitä värittyy hyvin matkalla olemisen ja siellä koetun tunne. Kirjaan mahtuu uskomattoman paljon asiaa ilman, että tuntee Salmisen takertuvan turhan paljon johonkin yksityiskohtaan tai aiheeseen. Toki kirjasta välittyy myös pyörämatkailun rutiini, tarina etenee pyöräilypäivien mukana kylästä ja kaupungista toiseen aamun viileydestä illan majapaikan etsintään. Alkuun pieniä hankaluuksia ja matkajännitystä on mukana enemmän ja ehkä Salminen siinä vaiheessa jaksaa tarkemmin keskittyä kuvaamaan tapahtumia ja omia käytännön ratkaisujaan erilaisiin pulmiin. Kirjan edetessä myös pyöräilijä kasvaa ja kehittyy, ja kuvaukset siirtyvät enemmän matkalla kohdattuihin ihmisiin, ilmiöihin ja omien ajatusten käsittelyyn. Salminen tutustuu myös syvällisesti itseensä pyöräilijänä ja hahmottelee oman kuntonsa kestämistä ja kehittämistä.

Parasta antia Salmisen tarinassa ovat nimenomaan matkalla kohdatut ihmiset, joita hän kuvaa eloisasti ja ajatuksella. On tavallaan kiinnostava yhdistelmä, että Salminen antaa itsestään kuvan yksin viihtyvänä erakkona, joka sitten kuitenkin selkeästi nauttii erilaisten ihmisten tapaamisesta ja heidän kohtaloidensa ja elämäntarinansa kuuntelemisesta. Erilaisten pyöräilyn epämukavuuksien ja hankaluuksien sijaan päällimmäiseksi tunteeksi jää, että maailmalla pärjää pitkälle nimenomaan tuntemattomien ihmisten ystävällisyyden ja auttavaisuuden ansiosta, ja että mikään ongelma ei ole osoittaunut ylitsepääsemättömäksi, vaan käytännön asioihin on ainan löytynyt ratkaisu tien päältä.

Salminen uskaltaa myös laittaa itseään likoon kuvailemalla omia pelkojaan ja tunteitaan matkan aikana melko peittelemättömästi ja hyväntuulisesti. Itsekin pikkuisen pyöräilleenä oli kivaa lukea niistä tunteista, joka saa ihmisen nauttimaan itsensä ajoittaisesta kiduttamisesta satulan päällä. Melko osuvia ovat kuvaukset niistä hetkistä ja kokemuksista kun on yksin jossakin, kaukana kaikesta -Salminen ehtii pohtia yksinäisyyden ja väkivaltaisuuden olemusta, sitä mitä ihminen tarvitsee elämäänsä ja miksi. Samalla hän saa lukijan pohtimaan omalta kohdaltaan vastaavia asioita.

Minusta kirja on hieno kuvaus 61 000 kilometrin mittaisesta fillarimatkasta ja sen tapahtumista ja erilaisista nähdyistä paikoista. Paikoin kirjasta välittyy sen koostaminen blogiteksteistä -joitakin asioita, kuten Salmisen omaa unettomuusongelmaa ja matkan lähtökohtia käydään läpi hieman toiston tuntuisesti. Mutta kokonaisuudessaan tekstit ja kuvat kuljettavat sujuvasti läpi koko matkan.

Håkan Nesser: De ensamma

De ensamma seuraa jälleen mutkikkaita murhatutkimuksia, kun etsivät Gunnar Barbarotti ja Eva Backman penkovat vanhaa tapausta. 30 vuotta sitten Gåsaklippanin juurelta on löytynyt kuollut nainen, Maria Winkler. Tapaus ei ikinä ratkea ja sitä pidetään itsemurhana. Nyt, kymmeniä vuosia myöhemmin, saman kallion juurelta löytyy kuollut mies, Germund Grooth, joka kaiken huipuksi on aikanaan seurustellut kuolleen naisen kanssa.

Sekä Maria että Germund ovat 30 vuotta aiemmin kuuluneet samaan opiskelijoiden tuttavaporukkaan, joka vietti paljonkin aikaa yhdessä. Epäilykset kohdistuvat pitkälti tähän porukkaan -mutta miksi jollakin olisi ollut syy tönäistä Maria kalliolta, ja miten vielä pitkään myöhemminkin olisi ollut syytä tappaa Germund? Johtolankoja tai todistajia tapahtumille ei ole, kuulusteluissa kenelläkään vanhasta ystäväpiiristä ei ole mitään uutta kerrottavaa.

Tarina tuntuu etenevän piinallisenkin hitaasti takaumien kautta henkilöiden muistellessa aiempia tapahtumia. Kuolleet Maria ja Germund paljastuvat erikoisiksi henkilöiksi, joilla eläessään ei ole ristiriitaisuuksia puuttunut. Myös muut opiskelijaporukasta tuntuvat kuuluneen yhteen pikemminkin sosiaalisesta tarpeesta kuin todellisesta ystävyydestä. Jokaisella on ollut omat haaveensa, ajatuksensa ja luulonsa muista, yhdessä on oltu, mutta jokainen silti melko yksin. Välillä hahmoja tekee mieli mennä ravistelemaan, sen verran tahmaiselta ja kummalliselta heidän olemisensa tuntuu kaikkien jollakin tavalla ajelehtiessa tahdottomina elämässä eteenpäin.

Vaikka henkilögalleria sopiikin hyvin kirjan kantavaan teemaan, on kirja välillä tuskaisankin hidasta luettavaa. Barbarotti ja Backman painivat luku toisensa jälkeen samojen kysymysten äärellä eikä valaistusta tapahtumiin tule. Lisäksi Nesser sotkee tällä kertaa tapahtumiin mukaan myös Barbarottin puolison Mariannen, mikä tuntuu paikoin keinotekoiselta juonenkäänteeltä. Aimmin Nesserin takaumien kautta auki punoutuvaa juonikudelmaa on lukenut ahmimalla ja ihaillen, nyt kyllästyin. Henkilöt ja tapahtumat yksinkertaisesti ovat liian hidastempoisia ja loppuun pääseminen saa lähinnä aikaan helpotuksen huokauksen.

Katja Kettu: Kätilö

Katja Ketun Kätilö on odottanut hyllyssä vuoroaan jo jonkun aikaa. Nappasin sen mukaan matkalukemiseksi mökkireissulle ja elokuisina iltoina tulikin sitten ahmittua tarinaa keinutuolissa istuen.

Kätilö on kirja, jonka melkein jokainen kirjabloggaaja on lukenut. Monissa blogiteksteissä sitä pidetään hieman vaikeana ja kieltä niin täyteläisen värikkäänä, että myös lukeminen on ollut raskasta ja hidasta. Itselläni kokemus oli täysin päinvastainen, jopa hieman yllättäen. Kirjan kantavat teema Lapin sota  ja jatkosota eivät ole aiheina kovin tuttuja eikä sotakirjallisuus muutenkaan, ja mietinkin, olisiko kirja kiinnostava.

Kätilö keskittyy kuitenkin muutamien ihmisten tarinaan varsinaisten sotatapahtumien kuvaamisen sijaan. Sota antaa tarinalle kehykset ja lähtökohdan, se maalaa henkilöille likaisen ja inhottavankin ympäristön ja nostaa tapetille ihmisen julmuuden. Keskiössä on suomalaissyntyinen Fräulein Schwester, vikasilimäksi haukuttu, mutta kätilön lahjan saanut päälle kolmikymppinen nainen, jonka matkaa seurataan Petsamosta Titovkan vankileirille ja Norjan vuonoille. Vikasilimää ajaa rakkaus saksalaiseen SS-upseeriin ja sen edestä hän on valmis kestämään kauheudet ja tekemään niitä itse. Rakkaus saa tarinan myötä kieroutuneita, hulluutta lähenteleviä piirteitä ja saa miettimään, mitä kaikki oikeastaan on.

Kirja ei olisi sama ilman Ketun käyttämää kieltä. Teksti on inhorealistista ja siinä tuntuu veren ja eritteen maku ja haju. Olennainen osa sitä on pohjoisen murteen käyttö ja kirjailijan keksimät uudet sanat. Sodan kauheuksia kuvataan puistattavan tarkasti, herkempi lukija saattaisi laittaa kirjan kokonaan sivuun päästessään kuvauksiin naisten astumisesta ja ruumiinaukkojen tuotteista. Kettu kuljettaa tarinaa eteenpäin takaumien ja muutamien historiallisten viittauksien kautta. Päähenkilöiden osalta takaumat eivät mitenkään haitanneet lukukokemusta vaan heidän kohtalonsa rakentuvat lukiessa pala palalta kokonaisuudeksi. Ainoastaan viittauksissa sodan aikaisiin, peitenimillä toimineisiin henkilöihin on hieman vaikeaa pysyä mukana -miten heidän toimensa ja roolinsa nivoutuvat tarinaan, keitä he ovat, kuka on alkusivuilla mainittu Kuollut mies? Nämäkin kysymykset saavat vastauksensa loppua kohden ja ehkä toisella lukemalla kaikki olisi täysin selvää.

Kettu saa Kätilöön voimakkaan dokumentin tunnun  käyttämällä suoria lainauksia alkuperäisiin materiaaleihin ja kirjeenvaihtoon. Tämä saa jopa miettimään, ovatko nämä kirjeet olleet oikeasti olemassa. Onko jossakin Ketun hyllyssä kurbitsimaalattu arkku täynnä sodanaikaisia kirjeitä, joista ammentaa aihetta tekstiin?

Kätilö oli kauheudessaan ehdottomasti positiivinen yllätys  ja lukuelämys. Jokainen palanen siinä sopii hienosti kokonaisuuteen, joka ei todellakaan ole tusinatavaraa.

Taistelu valtaistuimesta jatkuu

Tulen ja jään laulu osa 2 jatkuu siitä mihin ensimmäisessä osassa jäätiin. Rautavaltaistuimelle on noussut Baratheonin ja Lannisterin suvun perijä, Joffrey ensimmäinen, mikä ei kaikkia miellytä, etenkin kun perijän oikeudesta kruunuun liikkuu villejä huhuja. Ja kuka seitsemää valtakuntaa oikeastaan hallitsee, kuninkaan äiti Cersei, hovin juonittelevat lordit ja mestarit vai kuninkaan koura?

Muitakin kuninkaita ilmoittautuu peliin -Robb Stark nostetaan Pohjoisen kuninkaaksi, Lohikäärmekivellä itsensä kruunaa Stannis ja Suurtarhassa veljensä Renly. Epäilyksiä ja taikuutta ympärilleen kylvää myös salaperäinen punainen nainen Melisandre, joka näyttää saaneen järkähtämättömän Stannisin kääntymään taikuuden voimien ja kumman uskonnon puoleen. Matkaansa kohti Westerosia jatkaa myös Targaryenin suvun Danaerys, nyt mukanaan kolme lohikäärmettä.

Kirjan ytimessä on tällä kertaa valtakuntaa repivä sisällissota ja oudot pahuuden voimat, jotka näyttävät uhkaavan valtakuntaa Muurin takaa. Tarinan vetovoima on edelleen eri henkilöhahmoissa -toiset hirviöitä ja toiset sankareita. Aina ei tiedä, kuka on hyvä ja kuka paha -mihin asti ystävyyden ja luottamuksen siteet riittävät. Jokainen toimii omista lähtökohdistaanja tuntuu tavoittelevan ensisijaisesti omaa etuaan, mistä joukosta erottuvat ne, joiden katsantokanta ulottuu laajemmalle näkemään yhteisen edun. Verta ja suolenpätkiä ei tässäkään osassa säästellä, miekat ja sotakirveet runnovat ihmis- ja hevoslihaa säälimättä.

Talvi on tulossa

HBO:n suuren suosion saavuttanut televisiosarja Game of Thrones sai kesälomalukemisena tarttumaan George R. R. Martinin Tulen ja Jään lauluun, joista ensimmäinen tiiliskivi on Valtaistuinpeli.

Ensimmäisessa osassa tarina keskittyy paljolti Talvivaaran Starkien sekä Baratheonien ja Lannisterien suhteiden kehittelyyn. Tarina etenee eri henkilöiden kuljettamana ja tuo kyllä lisää sisältöä televisiosarjan katsoneelle. Henkilöiden mukaan rakenneltu kerronta syventää hahmoja päästäen lukijan tarkemmin kiinni heidän ajatuksiinsa ja tunteisiinsa eri tavalla, kuin tv-ruudulta katsottuna. Kirjan edetessä itselle muodostuu omia suosikkihahmoja, jotka ristiriitaisuudellaan ja värikkäällä persoonallaan tuntuvat eniten johtavan tarinaa ja vaikuttavan juonen kulkuun.

Paljon ei parempaa lukemista voisi löytää pihakeinuun tai rannalla makoiluun. Tarinan lumovoima vei mukanaan vaikka alkuun suhtauduin epäileväisesti valtavaan sivumäärään. Lomapäiviä kului kirjamellisesti nenä kiinni kirjassa, kun möhkälettä ei malttanut laskea käsistään. Sivuilta melkein kuuluu miekkojen ja alasimen kalke, ladyjen pukusilkin kahina, äänekkäiden pitojen mekkala tai kylmän ja kostean linnan kellarikäytävän tuoksu. Loistava ja rentouttava loman lukukokemus.

"The first casualty when war comes is truth..."

Phillip Knightleyn The First Casualty on jokaisen mediasta kiinnostuneen raamattu jo kokonsakin puolesta. Teos nivoo yhteen sotakirjeenvaihdon historian Krimin sodasta Kosovoon.  

Sivu- ja tietomäärästään huolimatta kirja on kaukana pitkästyttävästä. Välillä lukeminen tosin on hidasta, koska asiaa ja yksityiskohtia on saatu sivuille mahtumaan uskomaton määrä. Kirjoitustyyli on viihdyttävä ja historia etenee erilaisia sotatapahtumia kuvaamalla, värikkäiden henkilöiden kohtaloihin syventymällä ja välillä uskomattomiltakin tuntuvien sattumusten kautta.

Kirja saa lukijan epäilemään uutisissa näkemäänsä ja lukemaansa -onhan sen kantavana teemana pohtia sotakirjeenvaihtajien ja sotauutisoinnin roolia ja merkitystä sodankäynnissä ja sitä, mikä missäkin tilanteessa on totuus asioista ja kuka siitä päättää. Keskeisiä aiheita ovat propagandan, journalismin ja tiedottamisen suhde ja niiden käyttö sekä hallitusten ja asevoimien suunnitelmat ja suhtautuminen sotakirjeenvaihtoon yhtenä sodankäynnin välineenä.

Toki First Casualty on myös kattava kuvaus siitä, miten sotakirjeenvaihto on teknisen kehityksen myötä muuttanut muotoaan. Amerikan sisällissodassa lennätin oli ensimmäistä kertaa laajemmassa käytössä ja etelävaltioissa lennätinlinjaa oli melkein 50 000 mailia ja lehdissä alettiin pitää sivuja auki viime hetken uutisia varten. Valokuvien julkaisuun tekniikka ei vielä aivan ollut valmis ja erilaisten taiteilijoiden piirroksia ja luonnoksia taistelutilanteista julkaistiin tuhansia. Alkuaikoina sotakirjeenvaihtaja saattoi itse matkata kaukaakin toimittamaan tekstinsä lehteen ja kirjassa onkin värikkäitä kuvauksia tällaisesta kilpajuoksusta, kun on haluttu ehtiä ensin. Näistä ajoista päädytään lopulta hetkiin, joissa televisio tuo sodan kansalaisten olohuoneisiin.

Riikka Pulkkisen kolmas

Kahden ensimmäisen Riikka Pulkkisen jälkeen odotukset ovat kovat myös kolmannelle.

Kirjassa Vieras päähenkilö, seurakuntapastori Maria, ottaa ja kävelee eräänä päivänä satamaan, matkustaa Tukholmaan ja sieltä New Yorkiin. Taakse jää elämä, johon kuuluu työn lisäksi oma "sietämätön", aviomies joka kaipaa perheeseen lasta, nuori maahanmuuttajatyttö jonka kanssa Maria on ystävystynyt, anorektikon tausta, kirkkoherrana toiminut isä, ihmetys syöpään kuolleen, afrikkalais-amerikkalaisen äidin taustasta, josta hän ei koskaan paljastanut paljoa.

Jälleen Pulkkinen yhdistelee taiturimaisesti monta eri tarinaa ja teemaa ihmeelliseksi kudelmaksi. Taustalla kulkee nuoren Yasminan tarina, jossa maahanmuuttajatyttönen hakee paikkaansa Suomesta ja joutuu rasistisen kiusaamisen ja väkivallan kohteeksi. Anoreksiaa Pulkkinen kuvaa syvällisesti sukeltamalla Marian ajatuksiin ja tunteisiin. New Yorkissa Maria pääsee vihdoin kosketuksiin taustansa kanssa ja etsii sielunmaisemaa, jossa uskoo äitinsä aikanaan liikkuneen. Hän pohtii mielessään, miksei ikinä tehnyt äidin kanssa sinne suunniteltua matkaa.  Vuokraemännäksi löytyy Mélanie, tanssinopettaja, jolla myös on omat kipeät muistonsa ja surunsa. Vähitellen Maria alkaa löytää tanssia, liikettä, seksuaalisuutta ja itseään.

Vieras ei suju samaan malliin kuin edeltäjänsä Raja ja Totta. Lukeminen on tahmeaa ja kirja jää useiksi päiviksi hyllyyn, en jaksa innostua pikkutarkoista uskonnollisista yksityiskohdista ja pohdinnasta tai runomittaan kirjoitetuista kohdista. Se mikä kirjassa ihastuttaa, on Pulkkisen taito yhdistellä syvällisesti monia teemoja kauniiksi paketiksi. Tällä kertaa vain tuntuu, että kirjan uskontoteema menee liiallisella tiedolla hienosteluksi ja luennoksi.