Lukija- ja kirjoittajaelämää vol 1

Lapsuus

Lapsuudenperheessäni luettiin paljon. Äidillä ja isällä oli jatkuvasti jokin kirja kesken, etenkin äidin päivärutiineihin lukeminen kuului erottamattomasti. On todella vaikeaa muistaa iltaa, jota äiti ei olisi päättänyt lukemalla hiljaisessa kodissa iltakahvia keitellen.

Lukemaan opin nelivuotiaana, muistelen, että monen kotona käyneen sukulaisen kanssa opeteltiin tavaamista ja sanojen kirjoittamista. Tarkkoja muistikuvia, mitä varhaislapsuudessa luin tai minulle luettiin, ei ole. Sen muistan, että äiti ei pitänyt sarjakuvien lukemisesta -meille tuli Aku Ankka, ja oli aina vaarin tehtävä lukea niitä ääneen. Kirjastossa käytiin säännöllisesti ja sieltä sai kyllä lainata niin paljon kuin halusi.

Kouluajat

Ala-asteen lukemis- ja kirjoittamismuistojakin joutuu kaivelemaan muistista hieman vaivalloisesti. Ensimmäinen koulussa luettu romaani on jotenkin painunut mieleen -Leena Erkkilän Salakielileikki. Senkin muistan, miten hienolta "oikean kirjan" lukeminen tuntui, kun opettaja kirjan erikseen antoi tehtäväksi minulle, joka jo osasin lukea. Ala-asteella taidettiin myös lukea paljon yhdessä, minusta oli tuskastuttavaa seurata lukemista, joka eteni hitaasti jokaisen tavatessa vuorollaan ääneen. Aineiden kirjoittaminen oli aina kivaa ja pärjäsin siinä hyvin. Välillä kirjoittaminen meni kilpavarusteluksi luokan innokkaiden kirjoittajien välillä ja oli hämmästelyn ja kadehdinnan aihe, jos joku oli kirjottanut yli vihkon mittaisen tarinan. Muistelen, että hyviä aineita tai pätkiä niistä luettiin ääneen luokassa. Ala-asteen lukemistoon kuuluivat ainakin Astrid Lindgrenin Veljeni Leijonamieli ja Mio, poikani Mio. Ne voisin vielä nykypäivänäkin lukea uudelleen, ja kun lapsi on kasvanut sopivaan ikään, odotan, että pääsen niitä lukemaan yhdessä hänen kanssaan.

Ala-asteikäisinä toimittettiin myös kavereiden kanssa lehtiä. Oli Kuukauden pärinät ja Patarumpu. Äidin töissä niitä taidettiin monistaa muutamia kappaleita ja myydä mummoille. Sisältö oli kyllä ihan oikean lehden omaista -oli juttuja, tehtäviä ja kuvia. Äidin arkistoissa lehtiä varmasti vielä on tallessa. Olin myös ahkera kirjeiden kirjoittaja. Minulla oli kymmeniä kirjekavereita ympäri Suomea ja kotona oma "postilaatikko", johon minun postini piti laittaa. Sellaiset kirjekaverit olivat parhaita, jotka kirjoittivat pitkiä ja ihania kirjeitä. Kirjeissä kerrottiin tapahtumista pikkutyttöjen elämässä, pisimmissä kirjeissä taidettiin sitten kuvailla tarkemmin jotakin sattumuksia tai omia tunteita. Tapana oli myös vaihtaa kuvia, tarroja tai kiiltokuvia kirjeitse. Silloin koulukuville oli paljon käyttöä, kun passikuvia läheteltiin kirjeiden mukana.

Yläasteelta on ehkä vähiten luku- ja kirjoitusmuistoja. Silloin taidettiin lukea yhteisesti Tuntematon sotilas ja Seitsemän veljestä. Tuntemattoman olin jo itse lukenut aiemmin muutamaankin kertaan ja koulussa lukeminen tuntui lyttäävän sitä vaikutusta, jonka olin itse saanut kirjasta. Ärsytti, kun muut eivät tajunneet kirjan hienoutta tai kiinnostuneet siitä samoin kuin itse. No, Seitsemästä veljeksestä en itsekään ollut  kovin innostunut, enkä tähänkään päivään mennessä ole sitä kannesta kanteen lukenut.

Lukiossa kaikki kirjoittaminen tuntui tähtäävän ylioppilaskirjoituksiin. Esseetyyppistä kirjoittamista tehtiin paljon, äidinkielen tunneilla kirjoitettiin aineistoaineita ja novellianalyysiä. Harmittaa, miten vähän muistaa noista ajoista. Kyllä silloin on varmasti luettu joitakin klassikoita, Albert Camus'n sivullinen on myös jäänyt mieleen. Edelleen pärjäsin äidinkielessä hyvin ja pidin kirjoittamisesta. Meillä oli aineestaan valtavan innostunut opettaja, joka varmaan osaltaan auttoi pitämään intoa yllä. Täytyypä tehdä kyselykierrosta kavereille, jos sieltä nousisi esiin joitakin erityisiä kirjallisia muistoja. Kaverieni keskuudessa lukeminen ja kirjoittaminen ei ollut mitenkään tavatonta, kaikki lukivat ainakin jonkun verran.

Kouluaikoina tuli varmasti luettua läpi jokaisen nuoren peruskirjallisuutta. Nuorempana Viisikot, Seikkailu-sarja, Neiti Etsivät, Nummelan ponitalli-kirjat ja iän kartuessa dekkarikirjallisuutta. Agatha Christie tuntui jo hyvinkin aikuisen lukemiselta. Muistan ikuisesti kirjastosta lainatun Kymmenen pientä neekeripoikaa, jonka kansilehdelle joku oli keksinyt kirjoittaa, kuka on murhaaja.